Eurovaalien lähestyessä meppiehdokkaat saavat runsaasti kysymyksiä mitä erilaisimmista aiheista kansalaisilta, järjestöiltä ja medialta. Kauppatieteellisen peruskoulutuksen saaneena minusta yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on Occupy Money Movement -kansanliikkeen mm. kaikille eurovaaliehdokkaille lähettämä kysely Euroopan talouskriisin ratkaisuvaihtoehdoista. Euroopan keskuspankin EKP:n pääjohtajan Mario Draghin eilisen (3.4.) kokouksen jälkeen linjaamien elvytyspohdintojen jälkeen aihe on hyvin ajankohtainen.
Keskustelualoitteessa katsotaan, että laajentamalla keskuspankkien mandaattia ja antamalla EKP:lle oikeuden ostaa suoraan jäsenmaiden velkakirjoja, annettaisiin valtioille mahdollisuus harjoittaa reaalitaloutta tervehdyttävää finanssipolitiikkaa julkisen kulutuksen ja investointien avulla. Kysymys oli hyvin pohjustettu ja ansaitsee laajempaa huomiota ja kannanottoa kaikilta Euroopan parlamenttiin pyrkiviltä.
Hyvän kysymyksen ja siihen annettujen vastausten ongelma on kuitenkin liiallinen mustavalkoisuus. Talouspolitiikassa, niin kuin muussakaan politiikassa, ei ole olemassa absoluuttisesti oikeaa tai väärää politiikkaa. Kussakin valitussa tiessä ja keinossa on omat hyvät ja huonot puolensa – riskinsä ja voittonsa.
Ennen kuin varsinaiseen kysymykseen EKP:n mandaatin laajentamisen tarpeesta voi vastata, on siis analysoitava erilaisten talouspoliittisten linjojen seurauksia ja vaikutuksia.
EU on valinnut talouspolitiikkansa ohjenuoraksi vakaan valuutan. Euroopan keskuspankin EKP:n päätehtävänä on tämän takaaminen, pääkeinona on pyrkiä pitämään inflaatio 2 %:ssa tai sen lähellä. Mielestäni tämän politiikan perusideat ovat kannatettavia.
Vakaan valuutan politiikan selkeä plussa on se, että varallisuus säilyy eikä hupene inflaation myötä. Tämän politiikan miinuspuoleksi voidaan taas lukea se, että taloudellisesti vaikeina aikoina liian tiukka inflaatiopolitiikka hidastaa tai jopa estää talouskasvua.
Taloudellisen taantuman aikana keskustelua käydään usein akselilla elvytys vai vieläkin tiukempi talouspolitiikka. Elvyttävän politiikan äärimmäinen muoto on setelien painaminen ja löyhempi inflaatiopolitiikka.
EU:ta ollaan usein kritisoitu liiankin tiukasta talouskurista. Mielestäni tämä kritiikki ei kaikin osin osu kohdalleen. On virheellistä väittää, ettei EU:ssa olisi pyritty elvyttävään talouspolitiikkaan. EKP on talouskriisin edetessä varmistanut sen, että pankeille riittää halpaa rahaa. EKP:n lupaus ryhtyä niin kutsuttuihin suoriin rahapoliittisiin operaatioihin (OMT, outright monetary transaction) on myös osaltaan toiminut vakauttavaan ja elvyttävään suuntaan, vaikkei operaatioihin ole jouduttu konkreettisesti lähtemäänkään. Mielestäni tässä tilanteessa EKP:n toimet ovat olleet oikeaa ja tarpeellista politiikkaa ja myös vastanneet sitä roolia ja mandaattia, mikä EKP:llä on.
Olennaisen tärkeä kysymys tässä yhteydessä on elvytyksen riittävyys. On selvää, että talouden rakennemuutoksen hallintaan, talouden sopeuttamiseen sekä julkisen sektorin säästöihin on ollut kipeää tarvetta kautta Euroopan. Se, miten nopealla aikataululla julkisen sektorin säästöjä toteutetaan, on kuitenkin aina erityistä viisautta edellyttävä päätöksenteon laji.
Liian nopeasti toteutetut säästötoimet kurjistavat taloutta ja sen elpymistä. Toisaalta markkinoiden luottamus on kriisinkin hetkillä pystyttävä säilyttämään. On vaikeaa nähdä, miten esimerkiksi eurokriisin kuumimpina päivinä tämä olisi ollut mahdollista ilman uskottavia säästösuunnitelmia ja -toimia.
Jos oikeus setelirahan painamiseen annettaisiin euron sisällä kansallisille keskuspankeille, loisi tämä vielä suurempia ongelmia, sillä yhtenäisen valuutan sisälle ei voida lähteä luomaan mekanismeja, jotka repisivät valuuttaa sisältä rikki. Euron käyttö vaatii sitä käyttäviltä mailta tiettyjen rahapoliittisten keinojen luovuttamista eurooppalaiselle keskuspankille. Jo kansainvälisellä tasolla on nähtävissä, mihin valtioiden välinen valuuttakilpailu johtaa – tästä esimerkkinä voidaan mainita Kiinan juan. Pahimmillaan valuuttasota voi olla todellinen ”kilpajuoksu pohjalle” (race to the bottom), jonka seuraukset sekä eurolle että koko EU:n perustavanlaatuisille pilareille, sisämarkkinoille ja vapaalle liikkuvuudelle, olisivat katastrofaaliset.
Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko
Tutustu Sirpaan